Tipuin jokunen vuosi sitten pahasti hevosen selästä. Niin pahoin että en kyennyt enää sinne nousemaan joten jätin koko lajin. Hevosen kaipuuta ei hevoshöperöstä saa kulumallakaan joten oli tilanne mikä hyvänsä sitä kaipasi aina. Kammo pääsi niin pahaksi, että jo pelkkä hevosen haju aiheutti kamalan tärinän ja paniikin. Nykyajan talleilla ei oikein ole mahdollisuutta käydä alusta loppuun hoitamassa aina yhtä ja samaa hevosta joten naapurini kanssa päätimme hankkia oman ja niin siis tehtiin. Lämppäriltä tipuin selästä ja lämppäri laitettiin…
Minä ja Roughenough
Päätimme naapurini kanssa ostaa hevosen jotta pääsisin taas mukaan hommiin, sillä helppoa jokapäiväistä hoitohevosta ei vain löytynyt. Päädyimme valitsemaan lämminverisen tamman. EX-ravurin jolla oli hiukan satulasta köpötelty. Kymppi hoitaa ja talutella. Tai näin asian piti olla… Tamma Roughenough (vilma) on jääräpäinen pikkuruinen lämppäri. Mustaruunikko pienellä tähdellä. Varustaminen onnistuu ja harjailut yms MUTTA ratsastaminen on kaikkee muuta ko helppoo. Palataanpa nyt alkuun. Ensin tuli hevosen saatuamme varusteiden hankinta. Suitset tuli kauppaan mukaan 2cm liian pitkillä kuolaimilla. Vilman piti olla herkkä suinen mutta olikin vain raspaamatta. Ensimmäisen viikon aikana vuolutettiin kaviot ja raspattiin suu. Suussa arvet ja järkyttävät piikit 🙁 Lihaskunto lähinnä olematon. Vilma on ollu meillä nyt 18vrk. Ei siis sen enempää. Ensimmäisenä päivänä pelkkä hevosen haju sai minut tärisemään kauhusta, mutta hyvällä kannustuksella talutin jo illalla itse tamman talliin. KYLLÄ PELOTTI. Silti selvisin hengissä. Toisena päivänä harjasin ja totuttelin olemaan hevoisen lähellä. Kavioita kammoksuin.. Lähinnä kammoni vuoksi (kerron myöhemmin miksi iskenyt kammo) Tamma on kaunis pieni ja tosi jukuri. Silti näinä kahdeksanatoista päivänä olen edennyt hyvin omasta mielestä. Otin yhden ratsastustunninkin hakeakseni varmuutta. Alkuun tamma yritti jyrätä karsinan ovella, viedä riimussa, potkia ja näykkiä sekä varastaa heinää. On myös yltiömäisen säikky.. Enää ei ryöstä potki eikä jyrää karsinalla. Jotain olen siis saanut aikaankin. Uskallan komentaa ja olla topakkakin Vilmalle. Miinuksena tosin se että on jännät paikat kaikilla kun ulkona kulkee säikky hevonen ja vielä säikynpi ihminen. Tässä blogissa haluan kertoa omasta ja tamman etenemisestä ihan jo sillä, että en luovuta ja koskaan ei saakkaan luovuttaa. Kuvittelin että kaikki tapahtuisi hetkessä. Kuvittelin että kun kerran harjaan tai talutan vilmaa pystyn mihin vain. Nousen selkään kuin ennenkin ja kykenen mihin tahansa. Hassua mutta totuus läsähti kivuliaasti päin näköä. Pelkään jokaisella kerralla mutta aina hiukan vähemmän. En todellakaan ole valmis päivässä. Ehei. Jos toinen vähänkään säpsähtää pitää minun kasata itseni millin palasista taas jotta uskallan jatkaa siitä mihin jäin… En tosiaankaan ole entiselläni. Voin sanoa että olen vasta aloittelija koska en tosiaankaan ole sitä tasoa jota olin ennen… Jokaisella kerralla, kun teen jotain tarvitsen patistajaa ja paljon rohkaisua… onkohan muita kohtalotovereita?? Sitte olis vielä pientä mietintää sillä….
Totta se on. 18päivää eikä minulla ole aavistustakaan onko Roughenough lintu vai kala. Itseppäinen säikky ja välillä ihan häijy se on mutta se perimmäinen luonne? Ei mitään käryä. Tämä tapaus ei esim pidä edes koskettelusta. Pakollinen harjaus menee mutta turha tyhjää mennä silittelemään… kysymys kuuluu lintu vai kala.